arjen tukitaidot · hallinnantunne · hihnakäytös · koiralähtöisyys

Monikoiratalouden hihnalenkkeilystä

Eilen otin härkää sarvista ja vein kaikki neljä koiraa samaan aikaan hihnalenkille. Glennalla on nyt ikää 11,5 viikkoa, ja aiemmin olen ajatellut, ettei se jaksa mukana. Mutta myönnän kyllä, että tosiasiallinen kannustin tähän kokeiluun oli se, että mieheni ei ollut nyt kotona enkä halunnut viedä koiria erissäkään ulos tai jättää pentua yksin. Joskus ulkoinen pakote toimii ihmiselle parhaiten 😉 Sattuneesta syystä kuvia ei nyt ole montakaan, kännykkää ei viitsi enää kovin usein kaivaa esiin taskusta kuin vain kun on aivan varma, ettei missään lähettyvillä ole ketään.

Silloin aikoinaan, kun Tiuhti tuli minulle, koirakoulussa neuvottiin, ettei koira saa koskaan vetää ja jos se vetää, niin pitää aina pysähtyä. Tiuhti-pennun kanssa ulkoilu oli pitkään todella raskasta, ja sillä kesti kauan oppia lenkkeilyn pelisäännöt. En muista, toteutettiinko tätä samaa toimintamallia Susun kanssa, mutta todella pitkään koirien lenkittämisessä oli minulla sellainen “pakkopullan” sävy. Jos koirat kiskoivat tai tuli joku remmirähjäys, niin koko lenkki oli piloilla. Välillä oli jopa aikoja, etten oikeastaan kovin paljon lenkittänyt koiria.

Sitten tutustuin Jaana Pohjolan lenkkeilyfilosofiaan, josta voit lukea esimerkiksi tästä ja tästä. Jaanan ajatus on, että koko lenkki ei voi olla temppu, ja on hyväksyttävä se, että koira ei käyttäydy koko lenkkiä täydellisesti. Vetäminen ei ole automaattisesti huono asia, ja vetämisestä pysähtyminen harvemmin tuottaa nopeaa koulutustulosta. Se on sitäpaitsi monen koiran kanssa aivan epäjohdonmukaista, koska jos yksi vetää ja silti kaikki pysähtyvät, mitä koirat oikeastaan oppivat? Jaana kehottaa myös miettimään, mikä muu voisi toimia koiralle palkkana kuin namit tai lelut.

Erityisesti ajatus siitä, ettei lenkin tarvitse olla täydellinen ollakseen mukava ja onnistunut, oli itselleni ihan mullistava (mikä tietenkin tuntuu nyt ihan typerältä). Olen hyväksynyt sen, että alkulenkistä meillä koirat yleensä vetävät, joskus aika kovaakin, koska koko päivän sisällä vieton jälkeen niillä on usein aika paljon virtaa. Myös muulloin saa lenkillä hihna kiristyä, rajan olen laittanut siihen, että ns. kauhominen on kielletty, koska sitten menee jo taluttaja nurin. Tuntuma saa siis kuitenkin olla.

Meillä myös koirat saavat aina pysähtyä haistelemaan kun haluavat, poikkeuksena tietenkin keskelle suojatietä tms. Joskus voidaan mennä toooodella hitaasti, joskus aika vauhdikkaasti. Saman lenkin kesto voi päivästä riippuen erota jopa 5-10 min. Tämä on ollut meillä oikeastaan aina. Ajattelen, että lenkille lähdetään koiria varten, ja haistelu on koirien hyvinvoinnille erittäin tärkeää. Mittaan lenkkien kestoa ajassa, en matkassa. Jos on kiire, mitä yleensä ei ole, käännyn aikaisemmin kotiin, jos nenät tuntuvat olevan maassa tavanomaista enemmän. Sellainen sääntö meillä on, että ihmisten ilmoilla liikuttaessa kuljetaan toista tien reunaa, ja sieltä ei saa pomppia toiselle puolelle eikä edes keskellä, ja tästä ei jousteta. Varsinkin vilkkaassa lähiössä työmatkapyöriäilijöiden seassa tämä on turvallisuuskysymyskin. Pyrin nykyään entistä enemmän ulkoilemaan kuitenkin metsäpoluilla ja pururadoilla, joilla on vähemmän liikennettä eikä koirien kulkeminen niin tarkkaa, mutta totta kai keräännymme aina reunaan koko sakki kun joku tulee vastaan.

Tämän “lähes täydellisen säännöttömyyden” seassa sitten palkitaan koiraa siitä, jos se ottaa kontaktia jossain välissä. Usein lenkki menee niin, että ensimmäiset 15 min höyrytään reippaasti eteenpäin, ehkä haistellaan ja merkkaillaan tietyt paikat. Suurimmat höyryt päästettyään koirat kuitenkin rauhoittuvat ja alkavat haistella enemmän, ja, tadaa, ottavat oma-aloitteisesti kontaktia makupalojen toivossa. Nämä kaverit ovat muutenkin ruoalle ahneita, joten sillä on voinut palkita myös lenkillä. Mitä enemmän lenkkeilee, sitä vähemmän on höyryä ja enemmän kontaktia. Ajattelen siksi, että meillä hihnakäytös on pitkälti kiinni muutamasta asiasta, jotka liittyvät toisiinsa:

  1. Kun lenkkeilee paljon, koiran perusliikunnan tarve on tyydytetty.
  2. Se, että koira saa haistella niin paljon kuin haluaa, palvelee montaa asiaa.
  3. Kun lenkkeilee paljon, on enemmän tilaisuuksia harjoitella.
  4. Kun perusliikunnantarve ja haistelun tarve on tyydytetty, makupaloilla koulutus on helpompaa kun ei tarvitse kilpailla ympäristön palkkioiden kanssa niin voimakkaasti.

Takaisin pentulenkkeilyyn, eli siis eilen hiukan kauhuissani lähdin neljän koiran kanssa ulos metsän puolelle. Ja sehän meni hyvin, oikeasti tosi hyvin. Kyllä, koirat vetivät, varsinkin kun mentiin hihnoissa metsään ja varsinkin kun kuumien kelien vuoksi on lenkkeilty vähemmän kuin yleensä (me ei todellakaan surra yhtään helteiden loppumista). Mutta kun nyt ei, toisin kuin edellisillä kerroilla kun olen ottanut pennun ensimmäistä kertaa koko porukan kanssa lenkille joskus vuoden ikäisenä, ollutkaan tavoitteena täydellisyys. Oikeastaan tavoitteena oli se, että pentu ei jää auton eikä pyörän alle eikä mulla murru sormi jos se jää neljän remmin väliin puristuksiin, mutta ei näin tapahtunut.

Aamulenkillä sitten olin oikein rohkea ja vein koko poppoon meidän normi aamukävelylle tuonne asuinalueen puolelle. Glenna otti hienosti isoista mallia ja kulki reunassa niiden perässä, lenkki sujui niin kivasti, että olisi voinut luulla, että on paljon suurempi pentu mukana. Olen tästä kokemuksesta tosi rohkaistunut ja hyvillä mielin, koska oikeasti nautin koirien kanssa kävelystä paljon. Tietenkään pentu ei lähde vielä pitkiin aikoihin mukaan pitkille lenkeille, mutta näillä lyhyillä ulkoiluilla pääsee mukavasti harjoittelemaan porukassa kulkemista. Glenna ei vielä tiedä, millä tavalla niitä nameja voi saada, ja tietysti pentua kiinnostaa monet asiat paljon enemmän kuin aikuisia koiria, mutta eihän sitä voi oppiakaan jos ei anneta tilaisuuksia.

arjen tukitaidot · arkitaidot · Glenna · hallinnantunne · hihnakäytös · kouluttaminen · omat koirat · pentuelämä · valinnanvapaus · vastaehdollistaminen

Glennan ensimmäinen viikko

Miten aika voi mennä näin nopeasti? Jo viikko on mennyt siitä, kun Glenna, Jillaroo’s This Love, liittyi laumaan. Uuden pennun tulo on ollut kaikille tosi jännittävää, mutta kotiutuminen on mennyt niin hyvin kuin toivoa voi.

Kun hain Glennan kasvattajalta, minulla oli Susu mukana, koska en halunnut pennun heti säikähtävän sen vahtihaukkua. Susua vähän pennut ällöttivät, mutta sillä on erittäin tehokas elekieli ja se osaa hyvin näyttää, kun tarvitsee tilaa. Glenna oli oikein nöyrää tyttöä, ja Susu hyväksyi sen nopeasti. Kotimatkalla Glenna läähätti autossa, mutta 20 minuutin ajelun jälkeen rauhoittui. Valitettavasti meillä on ollut auton kanssa ongelmia, joten olen tämän lisäksi vain kerran päässyt Glennan kanssa katsomaan autohäkkiä.

Kotiin päästyämme myös Tiuhti ja Tellu saivat tavata pennun. Tellu aivan pelkäsi pentua, Tiuhti totesi, että ai tuollainen. Glennaa hiukan hirvitti, ja istuin sen kanssa lattialle sillä ajatuksella, että saa olla sylissä niin pitkän ajan kuin tarvitsee. Mutta Glennapa lähti jo muutaman minuutin kuluttua aivan matalana hiipimään seinien vieriä ja sohvien alusia, se tutki tarkasti joka sentin mennessään. Puolen tunnin päästä se juoksi jo häntä tötteröllä ympäriinsä.

Glenna ei välitä alustoista mitään, se vaihtaa sujuvasti matolta laminaatin kautta ulko-oven kynnyksen pellille ja siitä kiveykseltä ruoholle. Se saattaa pomppia jalkansa vesikuppiin eikä huomaa sitä. Tiuhtia inhottaa sellainen vedellä sotkeminen hirveästi. Lisäksi meillä oli vierashuoneen oven edessä esteenä iso, korkea pahvilaatikko, jonka ajattelimme riittävän estämään pennun pääsy huoneeseen. Mitä vielä, Glenna tökkäsi laatikkoa kuonollaan, sitten hyppäsi sitä päin ja kun se kaatui, meni iloisesti mukana ja kirmasi laatikon yli. Ulkona Glenna tassuttelee ritilöillä ja kaivon kansilla epäröimättä. Glenna ei myöskään ensimmäisten ulkoilujen jälkeen ole reagoinut muihin ääniin paitsi läheltä ohi ajavaan moottoripyörään.

Glenna leikkii paljon yksikseen ja kalvaa puruluita ja naruluita, joita on runsaasti ympäri asuntoa. Pikkuisen on maisteltu huonekaluja, mutta ei suuremmin. Se on ollut toisesta päivästä alkaen tehnyt käytännössä 90 % asioistaan ulos, mikä on mielestäni käsittämätöntä. Kun on lämpimät ilmat, meillä on takapihan ovi koko ajan auki, ja Glenna menee omatoimisesti sinne asioilleen. Sisälle tulee ainoastaan yöllä ja jos takaovi on kiinni. Mielestäni tämä on aivan ihmeellistä.

Vaikka oma pihamme ei ole suuri, vain noin 6×4 m, siitä on paljon iloa pennulle. Toistaiseksi vadelmapenkki on saanut olla rauhassa, muuten on kaivettu kuoppaa ja juostu ympäriinsä. Glennalla on käytännössä koko ajan vapaa pääsy ulos, ja se viihtyy siellä yksikseenkin. Pihassa on ympärillä verkkoaita, toistaiseksi karkaamisajatuksia ei ole ollut havaittavissa.

Aloitimme pienissä erissä “ulkomaailmaan” tutustumisen, kun Glenna oli ollut meillä kaksi päivää. Alkuun sitä jännitti paljon, mutta joka kerralla se on hiukan reipastunut. Asenne uusia asioita kohtaan on vielä aluksi jännittynyt, mutta esimerkiksi ihmiset ovat jo hetken tarkkailun jälkeen aivan supermahtavia. Ääniä Glenna ei juurikaan noteeraa ulkona enää, ja olen tehnyt tarkoituksella vastaehdollistamista sitä jännittäneisiin juttuihin heittämällä nameja maahan, jolle ollaan harjoiteltu omaa palkkiovihjettä. Lisäksi olemme alkaneet harjoitella “default behaviour”, olisiko oletuskäytös hyvä suomennos, eli meillä se on istuminen ja kontakti. Näistä teen omat postaukset myöhemmin. Olemme myös harjoitelleet hampaiden katsomista ja niskanahan nostamista rokotuksia ajatellen, ja koirafyssari teki Glennalle pienen käsittelyharjoituksen kun kävi hoitamassa isot koirat, ja Glenna oli siinä todella hieno pentu.

Ensimmäiseen viikkoon on mahtunut valtavan paljon kaikenlaista, vaikka mitään kovin ihmeellistä ei olla tehty. Nyt (sormet ristiin) meidän auto vaikuttaisi olevan vihdoin kunnossa, joten seuraavalla viikolla listalla on autoiluun totuttelu sylissä (mies kuskina) ja erikseen takana olevan kuljeutuslaatikon rakentaminen kivaksi paikaksi. Yritetään saada myös järjestettyä pentupainit ja mennään katsomaan kaverin hevosta sekä tutustutaan lähimetsään enemmän.

arjen tukitaidot · arkitaidot · hihnakäytös · koiralähtöisyys · omat koirat · Susu

Asenne ratkaisee vai miten se meni?

Tällä viikolla on vihdoin tapahtunut suuri edistysaskel Susun remmikäytöksessä, eritoten vieraiden koirien ohituksissa. Analysoin hiukan sitä, minkä kaiken ajattelen olevan hyvän kehityksen taustalla.

Tottuminen

Susu on asunut elämänsä ensimmäiset 3 vuotta melko rauhallisessa lähiössä. Lenkeillä tuli harvoin koiria vastaan, eikä pihapiirissä näkynyt juuri koskaan ketään. Vajaa vuosi sitten muutimme, ja uusi asuinalue ja uudet lenkkeilymaastot ovat huomattavasti vilkkaampia. Täällä jokaisella ulosmenolla voi nähdä useita juoksevia ja pyöräileviä lapsia, paljon erilaisia koiria, sähköpotkulautoja ja -pyörtuoleja sekä hevosia. Alkuun nämä olivat epäilyttäviä, mutta nykyään lähes kaikesta päästään ohi ilman katsetta kummempaa. Sosiaalistuminen asioihin on tärkeää.

Lenkkeilyn määrä

Voin ihan rehellisesti myöntää, että muuton jälkeen lenkkien määrä sekä pituus on lisääntynyt huomattavasti. Syitä on kaksi: ensinnäkin olen asettanut liikunnan määrän arvoksi sinänsä ja toiseekseen täällä on tosi paljon mukavampi lenkkeillä, kun puitteet ovat paremmat. Nyt kun aamulenkki on tullut rutiiniksi, tuntuu jopa tosi oudolta, jos joskus käykin vaan pissattamassa koirat. Lisääntyneen liikunnan ajattelen vaikuttavan kolmella tavalla: ensinnäkin usein toistuvat, pitkät lenkit vähentävät uloslähdön “pikkujouluristeilytunnelmaa”, eli uutuudenviehätys hieman karisee. Toisekseen liikunnan tarpeen täyttyessä kiihtynyt höyryäminen vähenee. Kolmanneksi, mitä enemmän lenkkeilee, sitä enemmän on myös tilaisuuksia harjoitteluun.

Olosuhteet

Yritän valita reittejä, joilla ei tarvitse ohittaa aivan iholta, ja mennään vähän hiljempaa ja tarvittaessa pysähdytään. Otetaan tilaa niin paljon kuin mahdollista. Täällä nykyisillä hoodeilla on vielä sellainen ihana tilanne, että 90% vastaantulijoista ohittaa kauniisti ja tajuaa ottaa oman koiransa lähelleen, mikä tietenkin helpottaa meidän oppimista kauheasti.

Vahvistaminen ja vahvisteet

Sanomattakin varmaan selvää, että remmikoulutus perustuu meillä positiiviseen vahvistamiseen. Toki joskus menee hermot ja saattaa tulla pari kirosanaa, mutta eivät nuo edes niihin reagoi eivätkä ainakaan mitään siitä opi. Meillä on aina lenkillä namit mukana, tällainen kukkahattu kun olen. Kuitenkaan ne perusnamit eivät ole aina voittaneet vieraan koiran aiheuttamaa kiihtymystä. Nyt mukana onkin perusnamit helpompiin tilanteisiin ja erikoisherkut ohituksiin. Niitä erikoisherkkuja saa vain silloin, kun näköpiiriin ilmaantuu vieras koira. Kun koiran kiihtymys on aiemmin mainituista syistä jo valmiiksi vähäisempi, namit kelpaavat paremmin. Susu on alkanut pitkältä matkalta oma-aloitteisesti tarjota kontaktia, kun se näkee koiran.

Asenne

Aikaisemmin vastaantulevan koiran näkeminen aiheutti itsessäni reaktion: voi he*vetti, hihan kireälle ja kova komento koiralle. Mitäköhän Susu, minua todella herkästi lukeva koira, tästä oikein meinasi? Tuskin ainakaan sitä, että nyt onkin hyvä ottaa lunkisti ja mukavia asioita tapahtuu. Olen tietoisesti alkanut ajatella, että jokainen ohitus on mahdollisuus treeniin ja onnistumiseen. Hihnan kiristäminen on loppunut, sen sijaan hidastan ja kutsun koiraa luokse. Toki nykyään siihenkin on entistä vähemmän tarvetta, koska ison osan lenkeistä Susu kulkee muutenkin vierellä hihna löysällä. Namit kaivetaan valmiiksi esiin ja jokainen toivottu käytös, eli rauhallinen toisen koiran katsominen ja kontakti minuun merkitään ja palkitaan. Ääni ei nouse vaan pysyy iloisena ja pehmeänä. MInua on myös helpottanut tieto siitä, että jos koira on 3 vuotta rähjännyt niin käytös ei korjaannu kahdella lenkillä, vaan vaatii aikaa ja paljon onnistuneita toistoja. Päämäärätietoista lenkkeilyä ei ole oikeastaan koko koiran elämän mittakaavassa kovin isoa määrää takana.

Ja nythän ei jäädä laakereille lepäämään vaan vahvistetaan hyvää suuntaa. Tavoitteena on rento ja iloinen lauma, johon seuraavan pennunkin on hyvä tulla ja ottaa heti isommilta mallia.