arjen tukitaidot · koiralähtöisyys · kouluttaminen · omat koirat

Asenne ratkaisee vai miten se meni?

Tällä viikolla on vihdoin tapahtunut suuri edistysaskel Susun remmikäytöksessä, eritoten vieraiden koirien ohituksissa. Analysoin hiukan sitä, minkä kaiken ajattelen olevan hyvän kehityksen taustalla.

Tottuminen

Susu on asunut elämänsä ensimmäiset 3 vuotta melko rauhallisessa lähiössä. Lenkeillä tuli harvoin koiria vastaan, eikä pihapiirissä näkynyt juuri koskaan ketään. Vajaa vuosi sitten muutimme, ja uusi asuinalue ja uudet lenkkeilymaastot ovat huomattavasti vilkkaampia. Täällä jokaisella ulosmenolla voi nähdä useita juoksevia ja pyöräileviä lapsia, paljon erilaisia koiria, sähköpotkulautoja ja -pyörtuoleja sekä hevosia. Alkuun nämä olivat epäilyttäviä, mutta nykyään lähes kaikesta päästään ohi ilman katsetta kummempaa. Sosiaalistuminen asioihin on tärkeää.

Lenkkeilyn määrä

Voin ihan rehellisesti myöntää, että muuton jälkeen lenkkien määrä sekä pituus on lisääntynyt huomattavasti. Syitä on kaksi: ensinnäkin olen asettanut liikunnan määrän arvoksi sinänsä ja toiseekseen täällä on tosi paljon mukavampi lenkkeillä, kun puitteet ovat paremmat. Nyt kun aamulenkki on tullut rutiiniksi, tuntuu jopa tosi oudolta, jos joskus käykin vaan pissattamassa koirat. Lisääntyneen liikunnan ajattelen vaikuttavan kolmella tavalla: ensinnäkin usein toistuvat, pitkät lenkit vähentävät uloslähdön ”pikkujouluristeilytunnelmaa”, eli uutuudenviehätys hieman karisee. Toisekseen liikunnan tarpeen täyttyessä kiihtynyt höyryäminen vähenee. Kolmanneksi, mitä enemmän lenkkeilee, sitä enemmän on myös tilaisuuksia harjoitteluun.

Olosuhteet

Yritän valita reittejä, joilla ei tarvitse ohittaa aivan iholta, ja mennään vähän hiljempaa ja tarvittaessa pysähdytään. Otetaan tilaa niin paljon kuin mahdollista. Täällä nykyisillä hoodeilla on vielä sellainen ihana tilanne, että 90% vastaantulijoista ohittaa kauniisti ja tajuaa ottaa oman koiransa lähelleen, mikä tietenkin helpottaa meidän oppimista kauheasti.

Vahvistaminen ja vahvisteet

Sanomattakin varmaan selvää, että remmikoulutus perustuu meillä positiiviseen vahvistamiseen. Toki joskus menee hermot ja saattaa tulla pari kirosanaa, mutta eivät nuo edes niihin reagoi eivätkä ainakaan mitään siitä opi. Meillä on aina lenkillä namit mukana, tällainen kukkahattu kun olen. Kuitenkaan ne perusnamit eivät ole aina voittaneet vieraan koiran aiheuttamaa kiihtymystä. Nyt mukana onkin perusnamit helpompiin tilanteisiin ja erikoisherkut ohituksiin. Niitä erikoisherkkuja saa vain silloin, kun näköpiiriin ilmaantuu vieras koira. Kun koiran kiihtymys on aiemmin mainituista syistä jo valmiiksi vähäisempi, namit kelpaavat paremmin. Susu on alkanut pitkältä matkalta oma-aloitteisesti tarjota kontaktia, kun se näkee koiran.

Asenne

Aikaisemmin vastaantulevan koiran näkeminen aiheutti itsessäni reaktion: voi he*vetti, hihan kireälle ja kova komento koiralle. Mitäköhän Susu, minua todella herkästi lukeva koira, tästä oikein meinasi? Tuskin ainakaan sitä, että nyt onkin hyvä ottaa lunkisti ja mukavia asioita tapahtuu. Olen tietoisesti alkanut ajatella, että jokainen ohitus on mahdollisuus treeniin ja onnistumiseen. Hihnan kiristäminen on loppunut, sen sijaan hidastan ja kutsun koiraa luokse. Toki nykyään siihenkin on entistä vähemmän tarvetta, koska ison osan lenkeistä Susu kulkee muutenkin vierellä hihna löysällä. Namit kaivetaan valmiiksi esiin ja jokainen toivottu käytös, eli rauhallinen toisen koiran katsominen ja kontakti minuun merkitään ja palkitaan. Ääni ei nouse vaan pysyy iloisena ja pehmeänä. MInua on myös helpottanut tieto siitä, että jos koira on 3 vuotta rähjännyt niin käytös ei korjaannu kahdella lenkillä, vaan vaatii aikaa ja paljon onnistuneita toistoja. Päämäärätietoista lenkkeilyä ei ole oikeastaan koko koiran elämän mittakaavassa kovin isoa määrää takana.

Ja nythän ei jäädä laakereille lepäämään vaan vahvistetaan hyvää suuntaa. Tavoitteena on rento ja iloinen lauma, johon seuraavan pennunkin on hyvä tulla ja ottaa heti isommilta mallia.

arjen tukitaidot · arkitaidot · kouluttaminen · omat koirat · Susu · Tellu · vastaehdollistaminen

Tellun haasteiden ratkaisu: LAT-tekniikka

Tellun kanssa olemme käyttäneet jännittäviin kohteisiin tutustuttaessa myös LAT- eli ”look at that” tekniikkaa. Tekniikka on yksinkertainen: heti, kun jännittävä kohde ilmestyy näköpiiriin, naksautetaan tai sanotaan palkkasana, ja koiran katsoessa ohjaajaa se palkitaan. Tavoitteena on, että ajan mittaan koira yhdistää kohteen ilmestymisen ruokapalkkaan, jolloin kohteeseen liittyvä tunnetila muuttuu positiiviseksi, ja koira alkaa kohteen ilmestyessä tarjota kontaktia Käytännössä kyseessä on siis vastaehdollistamisen tekniikka.

Tällä tekniikalla voi myös testata koiran jännityksen tasoa, koska koiran käytöstä seuraamalla saa tietoa sen tunteesta. Jos koira ei irrota katsetta kohteesta palkkasanan kuultuaan, kohde on joko liian jännittävä tai liian kiinnostava, jotta koira voisi luopua siitä. Jännitys voi johtua joko totaalisesta outoudesta tai siitä, että kohde on liian lähellä. Kiinnostava kohde taas on houkuttelevampi kuin omistajalla tarjolla oleva palkkio. Mikäli koira ei reagoi palkkasanaan, kyseessä voi myös olla, että se ei ymmärrä sanaa, tai palkat eivät ole koiran mielestä riittävän hyviä. Jos koira katsoo, mutta ei ota palkkaa, on palkka joko huono tai koira on liian jännittynyt. Olen toiminut siten, että jos Tellu ei ota kontaktia tai ei syö palkkaa, vaihtoehdoksi on tarjottu syliä. Hallitusti kauemmaksi siirtyminen (kävellen tai juosten) onnistuu harvoin Tellun kanssa, koska se ei suostu kävelemään kohteesta poispäin, vaan jää jumiin tuijottamaan sitä.

LAT-tekniikalla olemme lähestyneet kohteita, jotka eivät aiheuta paniikkia, mutta ovat kuitenkin hiukan jännittäviä tai jännittävän kiinnostavia, esimerkiksi vastaantulevat ihmiset ja koirat sekä erilaiset, ns. neutraalin kiinnostavat häiriöt, kuten treeneissä maassa olevat kartiot. Tekniikka on toiminut hyvin myös Susun remmirähjäyksen ja pihan vartioimisen vähentämisessä. Tekniikka on toiminut hyvin myös kiinnostavien kohteiden kanssa, esimerkiksi juuri kentällä tai treenitilanteessa olevien häiriöiden kanssa varsinkin Susulla, joka on oppinut pelin juonen nopeasti ja luopuu kontaktia tarjoten helposti häiriöistä. Kun koira alkaa tarjota kontaktia, palkataan tietenkin siinä. Tekniikkaa voi eri häiriöiden kanssa käyttää eri vaiheissa, ja aina voi palata taaksepäin. Tällä tekniikalla ei saa mitään negatiivista aikaiseksi, koska koiraa ei pakoteta tai rangaista, palkat tulevat ohjaajalta ja koira tekee itse valinnan, kykeneekö se siirtämään katseensa kohteesta ohjaajaan.

arjen tukitaidot · hallinnantunne · koiralähtöisyys · omat koirat · Tellu · valinnanvapaus

Tellun haasteiden ratkaisu: turvataito

Toinen erittäin tärkeä ja eteenpäin vienyt ratkaisu Tellun haasteisiin oli turvataidon opettaminen tilanteisiin, jossa Tellua alkoi pelottaa. Nämä tilanteet olivat Tellun kanssa haastavia, koska erityisesti noin 5 kk iästä alkaen sitä pelotti ulkona lähes kaikki vieras tai yllättäen tapahtuva. Reaktiona oli yleensä voimakas pyrkimys pakoon, mikä oli erittäin hankalaa ja vaarallista, koska tilanteita oli monesti vaikea ennakoida ja Tellu kiskaisi remmissä todella voimakkaasti. Vastaehdollistaminen ei näissä tilanteissa toiminut, koska Tellu ei suostunut syömään nameja, eikä koiran pakottaminen tilanteisiin ollut mielestäni hyvä vaihtoehto. Sen vuoksi Tellu opetettiin pyytämään syliin, kun sitä alkoi pelottaa.

Olin jo aikaisemmin huomannut, että Tellu pyrki syliin, viihtyi tosi hyvin sylissä ja pyysi paljon huomiota. Ajatus syliin pyytämisestä lähti, kun Jaana Pohjolan Tyytyväinen koira, onnellinen omistaja-kurssilla kerroin Tellun arkuudesta. Vanha, edelleen elävä ohje koirankoulutukseen on, ettei pelkäävää koiraa saa lohduttaa, koska pelko vahvistuu siitä. Jaanan mukaan pelkoa ei kuitenkaan voi tällä tavoin vahvistaa. Myös toisen, tieteelliseen tietoon menetelmänsä perustavan kouluttajan, nimittäin Jirka Vierimaan mukaan syliin pyytämään opettaminen oli oivaltava ja koiraa tukeva ajatus.

Syliin pyytämisen opettaminen oli todella helppoa: menimme vain ulos, ja kun Tellu muuttui jostain syystä epävarmaksi, taputin mahaani ja se sai sen hyppäämään minua vasten ja se nostettiin syliin. Kokemus oli ilmeisesti Tellulle todella palkitseva, koska se oppi tempun kerrasta. Syliin päästyään se ei enää pyrkinyt pakoon, vaan istui siinä katselemassa maailmaa. Jos Tellulle nykyään syntyy pakoreaktio jossain tilanteessa, pienellä vihjeellä sen saa pyytämään syliin.

Tämän taidon oppiminen on vienyt Tellua ja meidän suhdettamme hurjasti eteenpäin. Ensinnäkin Tellu oppi vaihtoehtoisen tavan reagoida jännittävään tilanteeseen, ja sen käyttäytyminen tuli monipuolisemmaksi. Toisekseen Tellu oppi, että minä olen turvallinen ja luotettava, ja suojelen sitä tilanteessa kuin tilanteessa. Kolmanneksi, ja tämä on ehkä kuitenkin se tärkein anti, MINÄ sain koiran omaehtoisuutta ja tilanteen hallinnan tunnetta tukevan, kaikin puolin turvallisen keinon auttaa Tellua näissä tilanteissa, jolloin oma oloni helpottui hurjasti. Ja sillä on ollut iso vaikutus koiraan.

Syliin pyrkimisestä on myös tullut mittari Tellun kokeman stressin arvioimiseksi eri tilanteissa: vaikka se näyttäisi rauhalliselta, syliin pyytäminen kertoo sen kokevan olonsa jollakin tasolla epämiellyttäväksi. Esimerkiksi treenitilanteessa, jossa se palkitaan lelulla, se vaikuttaa innokkaalta ja rennolta, mutta haluaa kuitenkin syliin esittelemään leluaan, samoin kun kotona leikitään useamman koiran kanssa kerralla (vaikka koirat siis eivät näissä tilanteissa ole koskaan tapelleet leluista). Kun tilassa ei ole muita koiria, tätä ei tapahdu. Kun ole ottanut tellua töihin, olen huomannut, että työhuoneeni ovensuussa pitkään minulle juttelemassa seisovat ihmiset aiheuttavat saman sylipyynnön, vaikka koira ei muuten vaikuta pelkäävän.

Päivi Saarilahden koulutuspäivässä totesimme, että tilanteissa, joissa se kokee epävarmuutta mutta ei vielä pelkää (eli häntä on pystyssä, ei koipien välissä), voi tilanteen mukaan tukea Tellua ”seisomaan omin jaloin”, jotta se saisi myös kokemuksia siitä, että se saa tilanteen itse ratkaistua. Tämä vaatii paljon koiran tarkkailua ja sensitiivisyyttä sen tunnetiloille, koska haluan pitää sylin oikeasti kannattavana keinona ratkaista tilanteita.

Tällä hetkellä ulkona sylipyyntöjä esiintyy enää hyvin harvoin, kun Tellun reaktiot kaiken kaikkiaan ovat laantuneet. Uskon, että sillä on merkitystä tässä, että koira tietää tilanteet ratkaisukeinon olevan aivan tassun ulottuvilla kaiken aikaa, joten sen on turvallisempaa tutustua jännitäviin asioihin. Kaikkia koiria ei voi joko niiden koon tai omistajan liikerajoitteiden vuoksi nostaa syliin, jolloin kannattaa miettiä, olisiko olemassa joku vastaavan lopputuloksen tuottava muu ratkaisu. Meille tämä yksinkertainen keino on tuonut arkeen ison helpotuksen.

turkin hoito · valinnanvapaus · virikkeistäminen

Omaehtoisuutta oppimassa: Jaana Pohjolan Tyytyväinen koira, onnellinen omistaja-kurssi

Tässä postauksessa kerron lyhyesti talven ja kevään aikana käymästäni Jaana Pohjolan pitkästä kurssista. Kurssin nimi on Tyytyväinen koira, onnellinen omistaja. Kurssi toteutettiin Turun Murrella ja se sisälsi 7 koko päivän koulutuskertaa. Koulutuksessa keskityttiin erityisesti koiran lajityypilliseen käytökseen, virikkeistämiseen, omaehtoisuuteen ja valinnan vapauteen. Kurssi toteutettiin keskustellen ja yhdessä pohtien.

Itselleni kurssista jäi käteen uusina asioina erityisesti virikkeistämiseen ja hallinan tunteeseen liittyvät asiat. Lisäksi pidin erityisesti Jaanan ohjeistuksesta miettiä aina, miten oma tavoite saadaan konkreettiseen, mitattavaan muotoon. Miten voit tietää, oletko edennyt kohti tavoitetta, jos et voi sitä mitenkään mitata? Esimerkiksi kurssilla tehdyn aikabudjetin avulla havaitsin, miten iso osa aktiivisenkin harrastuskoiran päivästä ilman erityisiä virikkeitä koostuu lepäämisestä, ei minkään tekemisestä. Toki koiran kuuluukin nukkua päivän aikana enemmän kuin ihmisen ja koira viettää suurimman osan päivästä passiivisena (1). Minut myös yllätti se, miten paljon aikaa loppujen lopuksi kuluu autossa ja siirtymissä treeneihin, hierontaan yms. Aikabudjetin teon seurauksena meillä siirryttiin esimerkiksi aamuruokinnassa kupista Kongiin, jolloin syömiseen käytetty aika nousi 2 minuutista noin 20-30 minuuttiin, joka on prosentuaalisesti aivan huima korotus. Pitkän ajan kuluessa olen huomannut, että jos Kongi jonakin aamuna unohtuu, seurauksena on levottomampia koiria työpäivän aikana.

Syy, miksi kurssille alunperin hakeuduin, oli nimenomaan omaehtoisuuden lisääminen, se kiinnosti minua. Ja siitä kurssilla puhuttiinkin paljon. Turkkikoirien omistajana erityisesti omaehtoinen käsittely kiinnosti. Jaanan ohjeilla olen saanut nuoremmat koirani pyytämään kynsien leikkuuta ja harjaamista pakottamisen sijaan.

Tällä muutoksella on ollut todella iso vaikutus sekä minun että koirien kokemukseen turkinhoidosta: se on muuttunut pakollisesta pahasta kaikille osapuolelle erittäin mieluisaksi yhdessäolohetkeksi. Myös Tiuhti, jolla valitettavasti on Pitkin historia pakottamisesta, on alkanut pyytää harjaamista. Myös esimerkiksi tassujen kuivaus ulkoilun jälkeen on muuttunut koirille mukavammaksi.

Suosittelen ehdottomasti kurssin käymistä, mikäli aihepiiri yhtään kiinnostaa. Omassa koulutuksessani ja toiminnassani pyrin korostamaan näitä teemoja ja miettimään asioita koiran näkökulmasta käsin, ja sain Jaanalta siihen erinomaiset eväät. Tarkoitukseni on jatkossa julkaista blogissa kirjoituksia omaehtoisuudesta ja virikkeellistämisestä käytännössä. Mikäli omaehtoinen käsittely kiinnostaa, koulutan sitä tilauksesta. Lisätietoja Koulutuspalvelu-osiossa.