Aika juoksee niin nopeasti, ja nyt Tellu-pentu onkin jo 1 v 3 kuukautta vanha! Tästä postauksesta alkaa juttusarja, jossa kerron matkastani Tellun kanssa. Tellun kanssa matka on ollut vaiheikas, ja se on sisältänyt myös muutamia epätoivon hetkiä ja hanskojen tiskiinlyömistä. Tellu ei ole osoittautunut olevan aivan sitä, mitä odotin, ja sopeutuminen koiran ehtoihin vaati todella paljon työtä itseni kanssa. Tässä vaiheessa koen, että meillä on kuitenkin hyvä vaihe, ja olen Tellun ansiosta kirkastanut omaa koulutusfilosofiaani ja oppinut huimasti uusia asioita.Tässä osassa taustoitan sitä, millaisia haasteita olen kohdannut tämän koiraopettajani kanssa. Myöhemmin käyn läpi sitä, miten eri haasteita on lähdetty ratkaisemaan.
Tellu syntyi kovasti odotettuna pentuna Marquee-kennelissä Marika Toivosen luona Tampereella 8.7.2017. Tellun emä on oma koirani Tiuhti ja isä Takku (Marquee Mumbo-Jumbo), jonka tunnen usean vuoden ajalta. (Tellu koiranetissä) Odotin saavani hyvin äitinsä kaltaisen pennun, josta löytyy potentiaalia harrastuskoiraksi. Pentueeseen syntyi kaksi narttua, joista sain valita, kumman haluan. Ihastuin jo heti alkuun Tellun lähes kokovalkoiseen väritykseen, mutta lopullisen päätöksen sinetöi pennun hurja ahneus, kun siitä otettiin poseerauskuvia.
Haimme Tellun Marikalta luovutusiässä, ja ensimmäinen haaste oli edessä jo kotimatkalla: Tellu meni täysin paniikkiin autossa. Pentu istui sylissäni etupenkillä ja huusi suoraan huutoa sekä pyrki pakoon koko kahden tunnin ajomatkan Turkuun. Ajattelin, että nyt täytyy sitten ajella kovasti, jotta pentu tottuu, mutta mitä vielä: eihän se tottunut, vaan huusi ja huusi aivan hirmustuksissaan aina vain, vaikka joka päivä ajeltiin. Lopulta ajattelin, että koitan laittaa Susun näyttämään pennulle mallia autoilusta, Susu kun autossa pääasiassa nukkuu. Pentu siis samaan häkkiin takalaatikkoon ja liikkeelle. Tellu alkoi huutaa samantien, mutta Susupa ei sitä suvainnut vaan räppäsi sitä. Normaalisti en suosittele tätät taktiikkaa kenellekään, mutta Tellu huomasi kurinpalautuksesta toivuttuaan, ettei tässä nyt ehkä kuitenkaan olla kuolemassa. Sen jälkeen se ei enää ole autoillessa ollut paniikissa, vaikka jännittää autossa edelleen. Testasin eri paikkoja kuljettaa sitä autossa, ja takalaatikko valikoitua parhaaksi, koska sieltä se ei näe ulos ja rauhoittuu makaamaan paikoilleen hiljaa.
Tellun kanssa ulkoiltiin paljon lähimetsässä ja pentukavereiden kanssa, ja noin 12 viikon iässä alkoi sen erilaisuus aikaisempiin koiriini käydä enemmän esille. Jotain uutta kohdattaessa Tellun ensi reaktio oli jännittynyt, ja jos sitä alkoi pelottaa, esiin tuli erittäin voimakas pakoreaktio. Vieraan koiran haukkuminen sai sen täysin pois tolaltaan kesken painileikin kaverin kanssa, ja se lähti täysillä karkuun aiheuttaen minulle lähes sydänkohtauksen pinkoessaan päättömänä kohti autotietä. Muutaman pelkopaon jälkeen uskalsin pitää sitä onnettomuuksien välttämiseksi vapaana vain paikoissa, joista oli ainakin 500 m lähimmälle autotielle. Myös remmissä tuli esiin voimakas pakoreaktio, ja Tellu onkin ollut aina valjaissa, koska pelkäsin sen pääsevän pannasta karkuun.
Tellu reagoikin pelolla lähes kaikkeen: se jännitti vastaan tulevia ihmisiä, lintujen laulua, veden tippumista rännissä; oikeastaan siis lähes kaikkea. Ulkoilut sen kanssa olivat tuskaa, koska itseäni alkoi jo koiran käytös harmittaa, kun omasta mielestäni (eikä muidenkaan koirien mielestä) mitään pelättävää ei ollut. Vastaehdollistaminenkaan ei onnistunut, koska Tellulla syömisen lopettamisen kynnys oli todella matala: namit eivät kelvanneet lainkaan. Lisäksi sen tempperamentti on hyvin vilkas: se kuulee ja näkee kaiken ja pää pyörii kuin pöllön poikasella.
Osallistuin Tellun kanssa heti tietenkin myös kurssille hallissa, niinkuin kaikkien muidenkin kanssa. Treeneissä tellua jännitti alkuun kaikki niin kovasti, etteivät namit kelvanneet, ja ensimmäiset kerrat kuluivat sen maatessa lattialla ja katsellessa muita koiria. Kun se muutaman kerran jälkeen rohkaistui syömään, treenien aloittaminen oli silti tahmeaa, koska Tellu ei pystynyt keskittymään uuden oppimiseen, jos tilassa oli kovasti häiriötä. Tellu ei myöskään suostunut menemään mihinkään “kapeisiin” väleihin, esimerkiksi ohjaajan ja 1,5 m päässä olevan seinän väliin houkuttelu sai sen lyömään liinat täysillä kiinni. Tellu reagoi muutenkin paineeseen tosi voimakkaasti: jos remmi kiristyi syystä tai toisesta, se alkoi lähes pakonomaisesti nojata painetta vastaan. Ulkoillessa tämä on tietysti myös äärimmäisen rasittavaa, koska hihnan kiristyminen sai 100 % kerroista aikaan järjetöntä vetoa ja riuhtomista.
Tässä siis pääkohdat uusista haasteista, joihin Tellun kanssa olen törmännyt. Todettakoon, että ei elämä sen kanssa kuitenkaan kokonaisuudessaan erityisen hankalaa ole: Kotona sisällä Tellu ei pelännyt eikä välittänyt esim. rappukäytävän äänistä. Tellu oli heti alusta alkaen erittäin koirasosiaalinen ja taitava koirien kielessä, eikä haukkuvia koiria lukuunottamatta pelännyt ollenkaan koiria, vaan oli kutsumassa myös itseään huomattavasti suuremmat koirat leikkiin kanssaan. Laumassamme se tiesi paikkansa eikä aiheuta hankaluuksia, vaan sopeutui porukkaan heti. Tellu oli myös heti kotiuduttuaan todella hellyydenkipeä: se herättää minut aamulla makaamalla vatsani päällä rapsutettavana ja on aina tulossa syliin ja paijattavaksi. Ja olihan se aivan syötävän suloinen, mikä kyllä auttoi erittäin paljon vaikeina hetkinä.
Kaiken edellä sanotun jälkeen Tellun ollessa reilun puolen vuoden iässä olin aivan epätoivoinen, ettei sen kanssa pysty koskaan harrastamaan mitään enkä osaa toimia sen kanssa, ja löin hanskat naulaan. Kuitenkin se sytytti minussa kipinän opiskeluun, koska kuitenkin sisimmässäni halusin saada nämä haasteet hallintaan sekä itseni että koiran takia. Siksi hakeuduin esimerkiksi Jaana Pohjolan kurssille, josta olen aikaisemmin julkaissut lyhyen postauksen.
Seuraavalla kerralla kerron siitä, miten olen Tellun kanssa toiminut ja päässyt haasteissa eteenpäin.
