arjen tukitaidot · arkitaidot · Glenna · hallinnantunne · hihnakäytös · kouluttaminen · omat koirat · pentuelämä · valinnanvapaus · vastaehdollistaminen

Glennan ensimmäinen viikko

Miten aika voi mennä näin nopeasti? Jo viikko on mennyt siitä, kun Glenna, Jillaroo’s This Love, liittyi laumaan. Uuden pennun tulo on ollut kaikille tosi jännittävää, mutta kotiutuminen on mennyt niin hyvin kuin toivoa voi.

Kun hain Glennan kasvattajalta, minulla oli Susu mukana, koska en halunnut pennun heti säikähtävän sen vahtihaukkua. Susua vähän pennut ällöttivät, mutta sillä on erittäin tehokas elekieli ja se osaa hyvin näyttää, kun tarvitsee tilaa. Glenna oli oikein nöyrää tyttöä, ja Susu hyväksyi sen nopeasti. Kotimatkalla Glenna läähätti autossa, mutta 20 minuutin ajelun jälkeen rauhoittui. Valitettavasti meillä on ollut auton kanssa ongelmia, joten olen tämän lisäksi vain kerran päässyt Glennan kanssa katsomaan autohäkkiä.

Kotiin päästyämme myös Tiuhti ja Tellu saivat tavata pennun. Tellu aivan pelkäsi pentua, Tiuhti totesi, että ai tuollainen. Glennaa hiukan hirvitti, ja istuin sen kanssa lattialle sillä ajatuksella, että saa olla sylissä niin pitkän ajan kuin tarvitsee. Mutta Glennapa lähti jo muutaman minuutin kuluttua aivan matalana hiipimään seinien vieriä ja sohvien alusia, se tutki tarkasti joka sentin mennessään. Puolen tunnin päästä se juoksi jo häntä tötteröllä ympäriinsä.

Glenna ei välitä alustoista mitään, se vaihtaa sujuvasti matolta laminaatin kautta ulko-oven kynnyksen pellille ja siitä kiveykseltä ruoholle. Se saattaa pomppia jalkansa vesikuppiin eikä huomaa sitä. Tiuhtia inhottaa sellainen vedellä sotkeminen hirveästi. Lisäksi meillä oli vierashuoneen oven edessä esteenä iso, korkea pahvilaatikko, jonka ajattelimme riittävän estämään pennun pääsy huoneeseen. Mitä vielä, Glenna tökkäsi laatikkoa kuonollaan, sitten hyppäsi sitä päin ja kun se kaatui, meni iloisesti mukana ja kirmasi laatikon yli. Ulkona Glenna tassuttelee ritilöillä ja kaivon kansilla epäröimättä. Glenna ei myöskään ensimmäisten ulkoilujen jälkeen ole reagoinut muihin ääniin paitsi läheltä ohi ajavaan moottoripyörään.

Glenna leikkii paljon yksikseen ja kalvaa puruluita ja naruluita, joita on runsaasti ympäri asuntoa. Pikkuisen on maisteltu huonekaluja, mutta ei suuremmin. Se on ollut toisesta päivästä alkaen tehnyt käytännössä 90 % asioistaan ulos, mikä on mielestäni käsittämätöntä. Kun on lämpimät ilmat, meillä on takapihan ovi koko ajan auki, ja Glenna menee omatoimisesti sinne asioilleen. Sisälle tulee ainoastaan yöllä ja jos takaovi on kiinni. Mielestäni tämä on aivan ihmeellistä.

Vaikka oma pihamme ei ole suuri, vain noin 6×4 m, siitä on paljon iloa pennulle. Toistaiseksi vadelmapenkki on saanut olla rauhassa, muuten on kaivettu kuoppaa ja juostu ympäriinsä. Glennalla on käytännössä koko ajan vapaa pääsy ulos, ja se viihtyy siellä yksikseenkin. Pihassa on ympärillä verkkoaita, toistaiseksi karkaamisajatuksia ei ole ollut havaittavissa.

Aloitimme pienissä erissä “ulkomaailmaan” tutustumisen, kun Glenna oli ollut meillä kaksi päivää. Alkuun sitä jännitti paljon, mutta joka kerralla se on hiukan reipastunut. Asenne uusia asioita kohtaan on vielä aluksi jännittynyt, mutta esimerkiksi ihmiset ovat jo hetken tarkkailun jälkeen aivan supermahtavia. Ääniä Glenna ei juurikaan noteeraa ulkona enää, ja olen tehnyt tarkoituksella vastaehdollistamista sitä jännittäneisiin juttuihin heittämällä nameja maahan, jolle ollaan harjoiteltu omaa palkkiovihjettä. Lisäksi olemme alkaneet harjoitella “default behaviour”, olisiko oletuskäytös hyvä suomennos, eli meillä se on istuminen ja kontakti. Näistä teen omat postaukset myöhemmin. Olemme myös harjoitelleet hampaiden katsomista ja niskanahan nostamista rokotuksia ajatellen, ja koirafyssari teki Glennalle pienen käsittelyharjoituksen kun kävi hoitamassa isot koirat, ja Glenna oli siinä todella hieno pentu.

Ensimmäiseen viikkoon on mahtunut valtavan paljon kaikenlaista, vaikka mitään kovin ihmeellistä ei olla tehty. Nyt (sormet ristiin) meidän auto vaikuttaisi olevan vihdoin kunnossa, joten seuraavalla viikolla listalla on autoiluun totuttelu sylissä (mies kuskina) ja erikseen takana olevan kuljeutuslaatikon rakentaminen kivaksi paikaksi. Yritetään saada myös järjestettyä pentupainit ja mennään katsomaan kaverin hevosta sekä tutustutaan lähimetsään enemmän.

arjen tukitaidot · arkitaidot · hihnakäytös · koiralähtöisyys · omat koirat · Susu

Asenne ratkaisee vai miten se meni?

Tällä viikolla on vihdoin tapahtunut suuri edistysaskel Susun remmikäytöksessä, eritoten vieraiden koirien ohituksissa. Analysoin hiukan sitä, minkä kaiken ajattelen olevan hyvän kehityksen taustalla.

Tottuminen

Susu on asunut elämänsä ensimmäiset 3 vuotta melko rauhallisessa lähiössä. Lenkeillä tuli harvoin koiria vastaan, eikä pihapiirissä näkynyt juuri koskaan ketään. Vajaa vuosi sitten muutimme, ja uusi asuinalue ja uudet lenkkeilymaastot ovat huomattavasti vilkkaampia. Täällä jokaisella ulosmenolla voi nähdä useita juoksevia ja pyöräileviä lapsia, paljon erilaisia koiria, sähköpotkulautoja ja -pyörtuoleja sekä hevosia. Alkuun nämä olivat epäilyttäviä, mutta nykyään lähes kaikesta päästään ohi ilman katsetta kummempaa. Sosiaalistuminen asioihin on tärkeää.

Lenkkeilyn määrä

Voin ihan rehellisesti myöntää, että muuton jälkeen lenkkien määrä sekä pituus on lisääntynyt huomattavasti. Syitä on kaksi: ensinnäkin olen asettanut liikunnan määrän arvoksi sinänsä ja toiseekseen täällä on tosi paljon mukavampi lenkkeillä, kun puitteet ovat paremmat. Nyt kun aamulenkki on tullut rutiiniksi, tuntuu jopa tosi oudolta, jos joskus käykin vaan pissattamassa koirat. Lisääntyneen liikunnan ajattelen vaikuttavan kolmella tavalla: ensinnäkin usein toistuvat, pitkät lenkit vähentävät uloslähdön “pikkujouluristeilytunnelmaa”, eli uutuudenviehätys hieman karisee. Toisekseen liikunnan tarpeen täyttyessä kiihtynyt höyryäminen vähenee. Kolmanneksi, mitä enemmän lenkkeilee, sitä enemmän on myös tilaisuuksia harjoitteluun.

Olosuhteet

Yritän valita reittejä, joilla ei tarvitse ohittaa aivan iholta, ja mennään vähän hiljempaa ja tarvittaessa pysähdytään. Otetaan tilaa niin paljon kuin mahdollista. Täällä nykyisillä hoodeilla on vielä sellainen ihana tilanne, että 90% vastaantulijoista ohittaa kauniisti ja tajuaa ottaa oman koiransa lähelleen, mikä tietenkin helpottaa meidän oppimista kauheasti.

Vahvistaminen ja vahvisteet

Sanomattakin varmaan selvää, että remmikoulutus perustuu meillä positiiviseen vahvistamiseen. Toki joskus menee hermot ja saattaa tulla pari kirosanaa, mutta eivät nuo edes niihin reagoi eivätkä ainakaan mitään siitä opi. Meillä on aina lenkillä namit mukana, tällainen kukkahattu kun olen. Kuitenkaan ne perusnamit eivät ole aina voittaneet vieraan koiran aiheuttamaa kiihtymystä. Nyt mukana onkin perusnamit helpompiin tilanteisiin ja erikoisherkut ohituksiin. Niitä erikoisherkkuja saa vain silloin, kun näköpiiriin ilmaantuu vieras koira. Kun koiran kiihtymys on aiemmin mainituista syistä jo valmiiksi vähäisempi, namit kelpaavat paremmin. Susu on alkanut pitkältä matkalta oma-aloitteisesti tarjota kontaktia, kun se näkee koiran.

Asenne

Aikaisemmin vastaantulevan koiran näkeminen aiheutti itsessäni reaktion: voi he*vetti, hihan kireälle ja kova komento koiralle. Mitäköhän Susu, minua todella herkästi lukeva koira, tästä oikein meinasi? Tuskin ainakaan sitä, että nyt onkin hyvä ottaa lunkisti ja mukavia asioita tapahtuu. Olen tietoisesti alkanut ajatella, että jokainen ohitus on mahdollisuus treeniin ja onnistumiseen. Hihnan kiristäminen on loppunut, sen sijaan hidastan ja kutsun koiraa luokse. Toki nykyään siihenkin on entistä vähemmän tarvetta, koska ison osan lenkeistä Susu kulkee muutenkin vierellä hihna löysällä. Namit kaivetaan valmiiksi esiin ja jokainen toivottu käytös, eli rauhallinen toisen koiran katsominen ja kontakti minuun merkitään ja palkitaan. Ääni ei nouse vaan pysyy iloisena ja pehmeänä. MInua on myös helpottanut tieto siitä, että jos koira on 3 vuotta rähjännyt niin käytös ei korjaannu kahdella lenkillä, vaan vaatii aikaa ja paljon onnistuneita toistoja. Päämäärätietoista lenkkeilyä ei ole oikeastaan koko koiran elämän mittakaavassa kovin isoa määrää takana.

Ja nythän ei jäädä laakereille lepäämään vaan vahvistetaan hyvää suuntaa. Tavoitteena on rento ja iloinen lauma, johon seuraavan pennunkin on hyvä tulla ja ottaa heti isommilta mallia.

arjen tukitaidot · hallinnantunne · koiralähtöisyys · omat koirat · Tellu · valinnanvapaus

Tellun haasteiden ratkaisu: turvataito

Toinen erittäin tärkeä ja eteenpäin vienyt ratkaisu Tellun haasteisiin oli turvataidon opettaminen tilanteisiin, jossa Tellua alkoi pelottaa. Nämä tilanteet olivat Tellun kanssa haastavia, koska erityisesti noin 5 kk iästä alkaen sitä pelotti ulkona lähes kaikki vieras tai yllättäen tapahtuva. Reaktiona oli yleensä voimakas pyrkimys pakoon, mikä oli erittäin hankalaa ja vaarallista, koska tilanteita oli monesti vaikea ennakoida ja Tellu kiskaisi remmissä todella voimakkaasti. Vastaehdollistaminen ei näissä tilanteissa toiminut, koska Tellu ei suostunut syömään nameja, eikä koiran pakottaminen tilanteisiin ollut mielestäni hyvä vaihtoehto. Sen vuoksi Tellu opetettiin pyytämään syliin, kun sitä alkoi pelottaa.

Olin jo aikaisemmin huomannut, että Tellu pyrki syliin, viihtyi tosi hyvin sylissä ja pyysi paljon huomiota. Ajatus syliin pyytämisestä lähti, kun Jaana Pohjolan Tyytyväinen koira, onnellinen omistaja-kurssilla kerroin Tellun arkuudesta. Vanha, edelleen elävä ohje koirankoulutukseen on, ettei pelkäävää koiraa saa lohduttaa, koska pelko vahvistuu siitä. Jaanan mukaan pelkoa ei kuitenkaan voi tällä tavoin vahvistaa. Myös toisen, tieteelliseen tietoon menetelmänsä perustavan kouluttajan, nimittäin Jirka Vierimaan mukaan syliin pyytämään opettaminen oli oivaltava ja koiraa tukeva ajatus.

Syliin pyytämisen opettaminen oli todella helppoa: menimme vain ulos, ja kun Tellu muuttui jostain syystä epävarmaksi, taputin mahaani ja se sai sen hyppäämään minua vasten ja se nostettiin syliin. Kokemus oli ilmeisesti Tellulle todella palkitseva, koska se oppi tempun kerrasta. Syliin päästyään se ei enää pyrkinyt pakoon, vaan istui siinä katselemassa maailmaa. Jos Tellulle nykyään syntyy pakoreaktio jossain tilanteessa, pienellä vihjeellä sen saa pyytämään syliin.

Tämän taidon oppiminen on vienyt Tellua ja meidän suhdettamme hurjasti eteenpäin. Ensinnäkin Tellu oppi vaihtoehtoisen tavan reagoida jännittävään tilanteeseen, ja sen käyttäytyminen tuli monipuolisemmaksi. Toisekseen Tellu oppi, että minä olen turvallinen ja luotettava, ja suojelen sitä tilanteessa kuin tilanteessa. Kolmanneksi, ja tämä on ehkä kuitenkin se tärkein anti, MINÄ sain koiran omaehtoisuutta ja tilanteen hallinnan tunnetta tukevan, kaikin puolin turvallisen keinon auttaa Tellua näissä tilanteissa, jolloin oma oloni helpottui hurjasti. Ja sillä on ollut iso vaikutus koiraan.

Syliin pyrkimisestä on myös tullut mittari Tellun kokeman stressin arvioimiseksi eri tilanteissa: vaikka se näyttäisi rauhalliselta, syliin pyytäminen kertoo sen kokevan olonsa jollakin tasolla epämiellyttäväksi. Esimerkiksi treenitilanteessa, jossa se palkitaan lelulla, se vaikuttaa innokkaalta ja rennolta, mutta haluaa kuitenkin syliin esittelemään leluaan, samoin kun kotona leikitään useamman koiran kanssa kerralla (vaikka koirat siis eivät näissä tilanteissa ole koskaan tapelleet leluista). Kun tilassa ei ole muita koiria, tätä ei tapahdu. Kun ole ottanut tellua töihin, olen huomannut, että työhuoneeni ovensuussa pitkään minulle juttelemassa seisovat ihmiset aiheuttavat saman sylipyynnön, vaikka koira ei muuten vaikuta pelkäävän.

Päivi Saarilahden koulutuspäivässä totesimme, että tilanteissa, joissa se kokee epävarmuutta mutta ei vielä pelkää (eli häntä on pystyssä, ei koipien välissä), voi tilanteen mukaan tukea Tellua “seisomaan omin jaloin”, jotta se saisi myös kokemuksia siitä, että se saa tilanteen itse ratkaistua. Tämä vaatii paljon koiran tarkkailua ja sensitiivisyyttä sen tunnetiloille, koska haluan pitää sylin oikeasti kannattavana keinona ratkaista tilanteita.

Tällä hetkellä ulkona sylipyyntöjä esiintyy enää hyvin harvoin, kun Tellun reaktiot kaiken kaikkiaan ovat laantuneet. Uskon, että sillä on merkitystä tässä, että koira tietää tilanteet ratkaisukeinon olevan aivan tassun ulottuvilla kaiken aikaa, joten sen on turvallisempaa tutustua jännitäviin asioihin. Kaikkia koiria ei voi joko niiden koon tai omistajan liikerajoitteiden vuoksi nostaa syliin, jolloin kannattaa miettiä, olisiko olemassa joku vastaavan lopputuloksen tuottava muu ratkaisu. Meille tämä yksinkertainen keino on tuonut arkeen ison helpotuksen.

koiralähtöisyys · omat koirat · Tellu

Tellun haasteiden ratkaisu: stressinhallinta ja palautuminen

Tellun haasteiden ratkaisussa ylipäätään avuksi on ollut Tellun hyvien ominaisuuksien ja sille sopivan elämänrytmin ja koulutustavan yhdistelmä: Tellun kyky palautua ja tottua asioihin, sen älykkyys, omistajan kontrolloima koiran stressinhallinta ja valinnanvapauteen perustuva koulutus. Tässä käsittelen stressinhallintaa ja palautumista.

Kun Tellu saapui ja oli kotiutunut, aloin sosiaalistaa sitä ja käydä sen kanssa treeneissä samalla tavalla kuin aikaisempien koirieni kanssa. Meillä oli oma vakiryhmäpaikka Tuijan koirakoulussa tokoryhmässä. Tellu kävi myös Tiina Kuusiston alkeistokossa ja hiukan myöhemmin Lentsu Välimäen nuorten koirien tokoryhmässä. Tähän päälle sitten leikit koirakavereiden kanssa, muutama kerta paimennuskokeiluja talven ja kevään aikana sekä tietysti normaalit ulkoilut. Muille koirilleni tällainen puuha on sopinut, mutta Tellu ei tuntunut edistyvän arjessa eikä treenissä, ja muuttui ajan mittaa haluttomammaksi lähtemään kotoa. Treeneissä se ei jaksanut innostua tekemisestä ja paineistui todella herkästi. Tellulla oli myös vatsa koko ajan löysällä, ja sillä oli huono ruokahalu. “Koira rentoutuu hyvin metsälenkillä” tai “hajutyöskentely rentouttaa” – tyyppiset vinkit eivät oikein toimineet, kun metsässä kaikki äänet jännittivät eikä koiralle oikein pystynyt opettamaan hajutyöskentelyä, kun uusien asioiden opettelu ei kiinnostanut.

En ymmärtänyt, miksei sosiaalistaminen toimi, ja ajattelin koiran olevan jotenkin “rikki”. Päätin siis lyödä hanskat naulaan harrastusten osalta, eikä Tellu käynyt useampaan kuukauteen juuri missään lenkkejä lukuunottamatta, kun juoksutkin sattuivat keväälle. Toukokuun alussa meillä oli viimeinen kerta Lentsun nuorten koirien tokoryhmää, ja se järjestettiin vieläpä Kupittaan puistossa, jossa siihen aikaan on vieressä jalkapallotreenit ja ympärillä paljon lenkkeilijöitä, lapsia, pyörilijöitä yms. Halusin kuitenkin mennä paikalle, ja Tellu pääsi vielä “viimeisiin” treeneihin. Suureksi yllätyksekseni kaikki meni todella hyvin, Tellu oli innokas eikä juuri reagoinut ympäristön häiriöihin. Olin aivan ihmeissäni, mistä tällainen muutos johtui.

Pohdin asiaa heti muutaman päivän kuluttua olleessa Jaana Pohjolan Tyytyväinen koira, onnellinen omistaja- kurssin lähipäivässä. Jaanan ajatus oli, että Tellu on todennäköisesti päässyt nyt hyvin toipumaan stressistä, ja kykenee siksi toimimaan paremmin. Tästä linkistä pääset lukemaan lisää Jaanan ajatuksia stressistä. Tellun kohdalla stressin merkitys oli mielestäni hyvin looginen ajatus. Tellu esimerkiksi jännitti ulkoiluja, eikä kyennyt lenkin jälkeen enää samana päivänä treenaamaan, koska oli lenkistä niin väsynyt. Sen mieli ei siis ehtinyt palautua riittävästi.

Uusien kokemusten ja liiallisen rasittumisen kanssa tasapainoillakseni tein suunnitelman siitä, miten kokonaiskuormituksen nousua liian suureksi ennaltaehkäistiin. Koska Tellu jännitti asioita ulkona, se ulkoili yksin vain pihapiirissä, missä se ei enää siinä vaiheessa jännittänyt. Pidemmät lenkit ja tutustumiset uusiin lenkkimaastoihin tehtiin aina perheen muiden koirien kanssa, joista Tellu saa paljon henkistä tukea. Pitkät lenkit tehtiin myös 9/10 kertaa aina samalla reitillä, jotta se tulisi Tellulle oikeasti tutuksi ja turvalliseksi. Koska Tellu jännitti autoilua eikä siedättynyt siihen autoilun lisäämisellä, autoilun määrä sen sijaan sitten vähennettiin enintään yhteen edestakaiseen matkaan viikossa. Uusien asioiden opettelu siirrettiin kokonaan kotiin, ja vieraissa paikoissa tehtiin ainoastaan tuttuja juttuja. Treenit tai muu runsaaseen häiriöön sosiaalistaminen vähennettiin samoin kertaan viikossa. Kyllä muuten tuntui aktiiviseen harrastamiseen tottuneesta ohjaajasta vaikealta!

Tellun riittävän palautumisen huomaa siitä, että se pääsee jännittävistä asioista nopeasti yli, tottuu asioihin ja pystyy syömään jännittävissäkin tilanteissa nameja. Vatsan toiminta on muuttunut normaaliksi ja Tellu on muuttunut koko porukan nopeimmaksi syöjäksi, joka on sentään aika paljon sanottu tässä laumassa. Riittävän pienissä annoksissa autoilu jännittää vähemmän ja Tellu pystyy nyt myös tutussa treenihallissa oppimaan uusia taitoja. Myös häiriönsieto on kasvanut.

Tellun kanssa edellä mainittu strategia on siis osoittautunut toimivaksi, ja uskon, että pitkän ja terveen elämän takaamiseksi riittävä palautuminen on myös välttämätöntä. Koira ei voi hyvin, jos se ei pääse riittävästi palautumaan kuormituksesta – se, mikä koiraa kuormittaa ja miten paljon se tarvitsee palautumisaikaa, on yksilöllistä. Tämän myötä olen myös tarkastellut kriittisesti muiden koirieni elämää, olisiko niidenkin palautumisessa vielä parantamisen varaa. Itse koen tärkeäksi elää koiran hyvinvointi edellä, harrastustulokset tulevat sitten bonuksena päälle, jos tulevat. Omaa koiraa oppii lukemaan, kun tarkkailee koiraa riittävästi ja kiinnittää erityistä huomiota sen mielentilaan ja ilmeeseen. Lisäksi pitää olla rehellinen itselleen: on tosi vaikea myöntää, että on omalla toiminnallaan ajanut koiran uupumukseen. On myös tosi vaikea luopua omista tavoitteista, samalla miettien, mitä muutkin nyt ajattelevat kun koira joutuu lomalle. Onneksi tilanne on harvoin peruuttamaton, joten itselleen kannattaa olla armollinen ja antaa sekä ihmiselle että koiralle riittävästi aikaa.

arkitaidot · omat koirat · Tellu

Tellu treenaa: haasteita koiraopettajani kanssa

Aika juoksee niin nopeasti, ja nyt Tellu-pentu onkin jo 1 v 3 kuukautta vanha! Tästä postauksesta alkaa juttusarja, jossa kerron matkastani Tellun kanssa. Tellun kanssa matka on ollut vaiheikas, ja se on sisältänyt myös muutamia epätoivon hetkiä ja hanskojen tiskiinlyömistä. Tellu ei ole osoittautunut olevan aivan sitä, mitä odotin, ja sopeutuminen koiran ehtoihin vaati todella paljon työtä itseni kanssa. Tässä vaiheessa koen, että meillä on kuitenkin hyvä vaihe, ja olen Tellun ansiosta kirkastanut omaa koulutusfilosofiaani ja oppinut huimasti uusia asioita.Tässä osassa taustoitan sitä, millaisia haasteita olen kohdannut tämän koiraopettajani kanssa. Myöhemmin käyn läpi sitä, miten eri haasteita on lähdetty ratkaisemaan.

Tellu syntyi kovasti odotettuna pentuna Marquee-kennelissä Marika Toivosen luona Tampereella 8.7.2017. Tellun emä on oma koirani Tiuhti ja isä Takku (Marquee Mumbo-Jumbo), jonka tunnen usean vuoden ajalta. (Tellu koiranetissä) Odotin saavani hyvin äitinsä kaltaisen pennun, josta löytyy potentiaalia harrastuskoiraksi. Pentueeseen syntyi kaksi narttua, joista sain valita, kumman haluan. Ihastuin jo heti alkuun Tellun lähes kokovalkoiseen väritykseen, mutta lopullisen päätöksen sinetöi pennun hurja ahneus, kun siitä otettiin poseerauskuvia.

Haimme Tellun Marikalta luovutusiässä, ja ensimmäinen haaste oli edessä jo kotimatkalla: Tellu meni täysin paniikkiin autossa. Pentu istui sylissäni etupenkillä ja huusi suoraan huutoa sekä pyrki pakoon koko kahden tunnin ajomatkan Turkuun. Ajattelin, että nyt täytyy sitten ajella kovasti, jotta pentu tottuu, mutta mitä vielä: eihän se tottunut, vaan huusi ja huusi aivan hirmustuksissaan aina vain, vaikka joka päivä ajeltiin. Lopulta ajattelin, että koitan laittaa Susun näyttämään pennulle mallia autoilusta, Susu kun autossa pääasiassa nukkuu. Pentu siis samaan häkkiin takalaatikkoon ja liikkeelle. Tellu alkoi huutaa samantien, mutta Susupa ei sitä suvainnut vaan räppäsi sitä. Normaalisti en suosittele tätät taktiikkaa kenellekään, mutta Tellu huomasi kurinpalautuksesta toivuttuaan, ettei tässä nyt ehkä kuitenkaan olla kuolemassa. Sen jälkeen se ei enää ole autoillessa ollut paniikissa, vaikka jännittää autossa edelleen. Testasin eri paikkoja kuljettaa sitä autossa, ja takalaatikko valikoitua parhaaksi, koska sieltä se ei näe ulos ja rauhoittuu makaamaan paikoilleen hiljaa.

Tellun kanssa ulkoiltiin paljon lähimetsässä ja pentukavereiden kanssa, ja noin 12 viikon iässä alkoi sen erilaisuus aikaisempiin koiriini käydä enemmän esille. Jotain uutta kohdattaessa Tellun ensi reaktio oli jännittynyt, ja jos sitä alkoi pelottaa, esiin tuli erittäin voimakas pakoreaktio. Vieraan koiran haukkuminen sai sen täysin pois tolaltaan kesken painileikin kaverin kanssa, ja se lähti täysillä karkuun aiheuttaen minulle lähes sydänkohtauksen pinkoessaan päättömänä kohti autotietä. Muutaman pelkopaon jälkeen uskalsin pitää sitä onnettomuuksien välttämiseksi vapaana vain paikoissa, joista oli ainakin 500 m lähimmälle autotielle. Myös remmissä tuli esiin voimakas pakoreaktio, ja Tellu onkin ollut aina valjaissa, koska pelkäsin sen pääsevän pannasta karkuun.

Tellu reagoikin pelolla lähes kaikkeen: se jännitti vastaan tulevia ihmisiä, lintujen laulua, veden tippumista rännissä; oikeastaan siis lähes kaikkea. Ulkoilut sen kanssa olivat tuskaa, koska itseäni alkoi jo koiran käytös harmittaa, kun omasta mielestäni (eikä muidenkaan koirien mielestä) mitään pelättävää ei ollut. Vastaehdollistaminenkaan ei onnistunut, koska Tellulla syömisen lopettamisen kynnys oli todella matala: namit eivät kelvanneet lainkaan. Lisäksi sen tempperamentti on hyvin vilkas: se kuulee ja näkee kaiken ja pää pyörii kuin pöllön poikasella.

Osallistuin Tellun kanssa heti tietenkin myös kurssille hallissa, niinkuin kaikkien muidenkin kanssa. Treeneissä tellua jännitti alkuun kaikki niin kovasti, etteivät namit kelvanneet, ja ensimmäiset kerrat kuluivat sen maatessa lattialla ja katsellessa muita koiria. Kun se muutaman kerran jälkeen rohkaistui syömään, treenien aloittaminen oli silti tahmeaa, koska Tellu ei pystynyt keskittymään uuden oppimiseen, jos tilassa oli kovasti häiriötä. Tellu ei myöskään suostunut menemään mihinkään “kapeisiin” väleihin, esimerkiksi ohjaajan ja 1,5 m päässä olevan seinän väliin houkuttelu sai sen lyömään liinat täysillä kiinni. Tellu reagoi muutenkin paineeseen tosi voimakkaasti: jos remmi kiristyi syystä tai toisesta, se alkoi lähes pakonomaisesti nojata painetta vastaan. Ulkoillessa tämä on tietysti myös äärimmäisen rasittavaa, koska hihnan kiristyminen sai 100 % kerroista aikaan järjetöntä vetoa ja riuhtomista.

Tässä siis pääkohdat uusista haasteista, joihin Tellun kanssa olen törmännyt. Todettakoon, että ei elämä sen kanssa kuitenkaan kokonaisuudessaan erityisen hankalaa ole: Kotona sisällä Tellu ei pelännyt eikä välittänyt esim. rappukäytävän äänistä. Tellu oli heti alusta alkaen erittäin koirasosiaalinen ja taitava koirien kielessä, eikä haukkuvia koiria lukuunottamatta pelännyt ollenkaan koiria, vaan oli kutsumassa myös itseään huomattavasti suuremmat koirat leikkiin kanssaan. Laumassamme se tiesi paikkansa eikä aiheuta hankaluuksia, vaan sopeutui porukkaan heti. Tellu oli myös heti kotiuduttuaan todella hellyydenkipeä: se herättää minut aamulla makaamalla vatsani päällä rapsutettavana ja on aina tulossa syliin ja paijattavaksi. Ja olihan se aivan syötävän suloinen, mikä kyllä auttoi erittäin paljon vaikeina hetkinä.

Kaiken edellä sanotun jälkeen Tellun ollessa reilun puolen vuoden iässä olin aivan epätoivoinen, ettei sen kanssa pysty koskaan harrastamaan mitään enkä osaa toimia sen kanssa, ja löin hanskat naulaan. Kuitenkin se sytytti minussa kipinän opiskeluun, koska kuitenkin sisimmässäni halusin saada nämä haasteet hallintaan sekä itseni että koiran takia. Siksi hakeuduin esimerkiksi Jaana Pohjolan kurssille, josta olen aikaisemmin julkaissut lyhyen postauksen.

Seuraavalla kerralla kerron siitä, miten olen Tellun kanssa toiminut ja päässyt haasteissa eteenpäin.